Homepage
Login
Profile
BookClubs
dmBox
Read Ebook: Yhden ainoan kerran by Kajander Kalle
Font size:
Background color:
Text color:
Add to tbrJar First Page Next Page
Ebook has 720 lines and 24171 words, and 15 pages
Release date: January 2, 2024
Original publication: Helsinki: Otava, 1911
Credits: Juhani K?rkk?inen and Tapio Riikonen
YHDEN AINOAN KERRAN
Novelleja
Kirj.
KALLE KAJANDER
Helsingiss?, Kustannusosakeyhti? Otava, 1911.
SIS?LT?:
Yhden ainoan kerran Vainottu Sattuma -- sallima -- kohtaloko? Vaikea asema Silm?lasit Kateus
YHDEN AINOAN KERRAN
Tiiveliin oli kes?ksi tullut herrasv?ke? Helsingist?, niinkuin niitten tapa on pyrki? maalle virkistym??n, vaurastumaan ja kokoomaan uusia voimia, ett? taas jaksaisivat talven siell? kaupunkinsa huminassa kuohua.
Taloa oli ensin kev?tkes?st? k?yty moneen kertaan tutkimassa ja tarkastamassa. Oli k?ynyt vanha herrasmies ja lihava rouva, oli k?ynyt rillineni? nuoria herroja ja nauravia neitosia, oli tingitty ja hierottu kauppaa, sovittu maidosta ja voista ja maan tuotteista sek? pantu taksa hevoskyydeist? ja muusta palveluksesta. Ja kun vihdoin kaikki oli huomattu mukiin menev?ksi, oli tultu suuressa joukossa ilon r?iskeell? taloon, laulaen, nauraen, monenkirjavat pukimet, nauhat, harsot ja hetaleet rattailta hulmuten, ja t?m? oli tapahtunut muutamaa p?iv?? my?hemmin, kuin Tiivelin karja h?nn?t sojossa oli ensi kertaa kirmaissut navetasta laitumelle.
Ja sitten alettiin kes?n vietto. K?veltiin talon ymp?rist?ss?, milloin joukolla remuten, milloin hartaina parittain, joskus aivan yksitt?inkin. Loikoiltiin nurmilla, istuskeltiin kivill? ja kannoilla, jonkun kerran seisoskeltiin lammen rannalla ja koeteltiin miehiss? pett?? pikku kaloja onkeen, jossa oli mahdottoman pitk? merenruokoinen vapa ja suuri punaiseksi maalattu koho, Tiivelin pieneen lampipahaseen n?hden niinkuin pollari Helsingin satamassa.
Pidettiin luonnon ylist?miseksi jollain m?ent?rm?ll? istuen toisinaan oikeita hartaushetki?, joissa ei puuttunut huokauksia eik? ylevi? tunteen purkauksia, ja jotka saattoivat kest?? tuntikausia, niinkauan, kunnes palvelija talon p??rakennuksen portailla kumautteli mykev?? metallilevy? merkiksi siit?, ett? ruoka oli herrasv?elle valmista. Mutta jos sattui pieni kev?tkes?inen sateen ry?pp?ys tai ohimenev? ukkoskuuro pyyhk?sem??n yli paikkakunnan, silloin juostiin hatut ja hameenhelmat kainalossa, takinkaulukset pystyss? kotiin, ja morkattiin Jumalaa, vaikka is?nt? seisoi paitahihasillaan pellolla, katseli taivasta ja sanoi hyvill? mielin muulle v?elle: Jumalan kiitos, ett? kerrankin sataa, kunhan nyt sataisi oikein runsaasti.
Joskus luettiin, milloin ??neen useamman kuullen, milloin yksin??n hartaaseen nautintoon painuneena jotain kauniskantista kirjaa, jossa puhuttiin rakkaudesta, siit? rakkaudesta, jonka voimalla ja turvin t?m? ihmissuku lis??ntyy, kasvaa ja t?ytt?? maata. Ja silloin huokaili se lihava rouva ja vanha herra yht? syv?sti kuin koko nuorukaisjoukkokin.
Silloint?ll?in, ohimennen, yritettiin antautua keskusteluun jonkun kanssa talonv?est? tai ty?miehist?, mutta siit? ei syntynyt koskaan mit??n kunnollista kanssapuhetta.
-- Hyv?? huomenta, is?nt?! On niin ??rett?m?n ihana aamu t?n??n.
V?ki oli murkinalta t?ihin menossa.
-- P?iv -- -- niin, huomenta huomenta! Onhan se ihana, kunhan v?h?n sataisi.
-- Hm -- niin! Mihin t?ihin nyt menette?
-- Sonnallahan t?ss? ollaan, mutta pelto ry?ppyy niin viet?v?sti. Sataa pit?isi oikein tuntuakseen. Eiv?t jaksa t?n? vuonna nuo kev?t-touvotkaan -- -- --
-- Vai niin, vai niin, hm -- -- --
Siell? olikin todella navettapuolella ja pellolla sellainen mehev? lannan tuoksu, ett? ikkunat piti silt? suunnalta sulkea ja herrasv?en oleskella koko p?iv? p??ll? tuulen, talon takana kohoavalla kankaalla.
Kaupunkilaisten joukossa oli er?s rakastunut ja kihloihin mennyt pari, h?it? vailla vaan. Se oli joku kaukainen sukulainen, nuori hoikka tytt?, ja hienoviiksinen kaupunkilaisherra, jonka leukaa kannatti alituisesti puolen vaaksan korkuinen kiiltokaulus. He kaksi etsiv?t aina yksin?isyytt? ja kulkivat niin paljon kuin mahdollista syrj?ss? muista, neitosella tavallisesti k?dess??n punakantinen kirja, jota usein sylitysten luettiin.
-- En k?sit? n?it? maalaisia, sanoi tytt?. -- Kuinka ne voivat olla niin kylmi? ja j?ykki?, niin elottoman n?k?isi?. Niilt? puuttuu tunteita. Ne eiv?t ihan varmaan ymm?rr? rakkaudestakaan mit??n.
-- Mit? sin? niist?, kunhan me vaan ymm?rr?mme, vastasi herrasmies. -- Ja ehk? nekin siit? omalla tavallaan jotain tiet?v?t -- kyll? ne varmaan jotain tiet?v?t.
-- Eiv?t tied?, intti tytt?. -- Katsohan tuotakin talon vanhinta poikaa ja h?nen nuorta vaimoansa! Vasta kev??ll? ovat viett?neet h?it? ja ovat sen n?k?isi?, niinkuin eiv?t rohkenisi l?hesty? toisiaan kymment? metri? l?hemm?ksi. Toinen tonkii, v??nt?? ja koukistelee tuolla silm?t juroina, niinkuin olisi yksin??n koko maailmassa, toinen h??rii t??ll? aivan kuin toista ei olisi olemassakaan. Ei ainutta hyv?ily?, ei hell?? sanaa, ei edes rakastavaa katsetta, ei mit??n t?llaista, kultaseni, t?llaista -- Ah!
-- Aah!
-- Ne ovat typeri?!
-- No olkoot, mit? me niist?.
-- Mutta se kiusaa minua. Min? tahtoisin, ett? ne olisivat toisellaisia, etteiv?t ne meit? aina t?llistelisi, kun me k?velemme, vaan ett? ne tuntisivat itsekin jotain sellaista, kuin mekin.
-- Ehkei niill? ole aikaa sellaiseen, sanoi herra naurahtaen.
-- Oi jumala, ja minulta kun tahtoo aika loppua kesken vaan pelkk??n siihen -- -- --
He nousivat yl?s kivelt?, jolla olivat istuneet, ja neitonen pisti sen punakantisen kirjan pieneen rihmaiseen laukkuun, joka riippui h?nen k?sivarressaan.
-- L?hdet??np? katsomaan, eik? meid?n >>carbonaro>> vihdoinkin olisi tullut kotiin, sanoi h?n, k??ntyen vilkkaasti kumppaniinsa.
-- Minulla olisi hirve? halu p??st? kerran n?kem??n sit? h?nen kuoppaansa sis?puolelta.
-- Sysi-ukko niin! Jos sinua haluttaa, niin l?hdet??n vaan, vastasi herra.
Ja he l?htiv?t k?sitysten k?velem??n kivikkoista polkua, joka siivosti talon peltoja kierrellen vei matalan lepikon ja katajikon l?pi korkeammille maille ja suurempaan mets??n.
V?h?n matkan p??ss? mets?n laidasta, miss? m?en rinta taittui yht?tasaiseksi kankaaksi ja mihin sile?runkoisten pet?j?in lomitse viel? hyv?sti n?kyiv?t talon rakennukset ja vainiot, avautui heid?n eteens? ahon tapainen aukeama, ja aukeaman per?ll? kyhj?tti pienen pieni m?kki tai oikeammin maasauna, sill? se oli puoleksi maan sis??n kaivettu. Keskell? aukeamaa oli sysimiilun tila ja sen kahden puolen korkeat l?j?t nokista multaa. Sivummalla oli mahtava r?ykki? kuivia rankoja ja ahon korkeammassa laidassa n?kyi vanha tervahauta, jota sortuneesta silm?st? p??tt?en ei oltu en??n pitkiin aikoihin k?ytetty.
Rakastava pari kiersi hiilimurskaa kartellen m?kkisen eteen, mutta ovi oli etulukossa ja he huomasivat siit?, ett? asukas oli jossain kauvempana poissa. Oven pieless?, aivan katon rajassa oli pieni yksiruutuinen ikkuna, runsaan vaaksan levyinen ja saman korkuinen, ainoa valo-aukko koko asunnossa, ja neitonen alkoi tirkistell? siit? sis??n, verhoten molemmin puolin k?mmenill? silmi??n. Mutta ruutu oli vanhaa punavihert?v?? lasia sek? viel? muutenkin likainen, niin ett? hyvin heikosti siit? saattoi mit??n n?hd? m?kin sis?puolelle. Vuode, jonkunlainen lautainen lava siit? n?kyi, ja se t?ytti toisen puolen asumuksesta miltei sein?st? sein??n. Lavalta n?kyi olkia ja jotain repaleisia vaatekappaleita.
-- Ja tuossa se makaa! huudahti neitonen. -- Katsohan, katsohan, voi hirve?t?! -- Mutta on sill? kahvipannukin, n?etk?, min? eroitan sen nyt aivan selv?sti tuossa liedell?.
Siell? oli todellakin liesiuuni, huoneen mukainen sekin, mutta oikein ulosl?mpi?v?, ja liedell? oli todellakin pieni nokinen kahvipannu.
-- Voi, voi, kukahan sille keitt?? kahvia?
-- Itse tietysti.
-- Itse tietysti niin.
-- Eih?n sill? ole keitt?j??.
-- Niin, eih?n sill? ole keitt?j??. Minua niin huvittaisi keitt?? sille kahvia tuossa pannussa, jos se olisi kotona.
-- Ja joisit sitten sit? h?nen kanssaan tuolla oljilla istuen. Sit? olisi hauska katsella!
-- Fyy, mit? sin? voit ajatella! Min? vaan keitt?isin tietysti, ja katselisin, olisiko h?n siit? hyvill??n.
Herra nauroi ja he jatkoivat leperryst??n.
Add to tbrJar First Page Next Page